Mitä tapahtuu todella?

Oh. Olen Suomessa, neljättä päivää.

Koin yhtäkkiä valtaisaa halua lähteä Suomeen ennen aikojani. Tähän vaikutti monta (kohtalokastakin) tapahtumaa, joista ei vähäisimpänä yhdet hautajaiset. Eivätkä yhdetkään häät. Ostin uuden lentolipun ja parin tunnin pommiin nukkumisestakin huolimatta löysin itseni torstaiaamuna Helsingistä.

Ja nyt koko Eurooppa on tukossa lumesta; olisin parhaimmassa tapauksessa viettänyt joulun yksin ja rahatta jossain kylmällä lentokentällä. Hyvä intuitio siis.

Päiväni Suomessa olen lähinnä käyttänyt oluen juontiin ja ihmisten halailuun. Turku on kaikesta huolimatta niin hirvittävän rakas. Ja Berliini kaukainen ja ahdas. Ehkä ikävä iskee jossain vaiheessa, vielä en osaa sitä tuntea. En ole ehkä vielä käsittänyt että olen lähtenyt, enkä toisaalta, että olen palannut. Hiton lentokoneet kun välimatkoja on niin vaikea hahmottaa. Ja mun sielu matkustaa vähintään neljä päivää perässä.

THE TIDE IS HIGH

Me ollaan tavattu viime aikoina monta kiinnostavaa tyyppiä. Nimittäin kun ollaan parvekkeella istuessa (no onhan ne Puolan-tuliaiset pakko käyttää loppuun ennen hätiköityjä päätöksiä) tutkiskeltu vastapäisen talon asukkeja. Ylhäällä ja oikealla elelee tärkein kamumme eli Telemies, jonka television turvallinen valo kajastaa koti-iltoihimme kuin turvan tuova majakka. “Telemiehen luona kajastaa, valtakunnassa kaikki hyvin”, tapaamme tällöin sanoa.

Telemiehestä vasemmalle ja alas, niin pääsemme kämppisten, Datismuijan ja Verhonaisen sekä vaihtuvien miesten asuntoon. He ovat alkaneet vetää verhoja kiinni kun viattomat kasvomme siirtyvät parvekkeen puolelle. “Aika pientä”, sanoisi tähän Kumman kaan Ellu. Yhä alaspäin, niin kohtaamme Mummon kasvot. Hän istuu parvekkeella säästä piittaamatta rööki ketjussa huulessa. Emme tule kovin hyvin toimeen.

Mummon alapuolella asuu uusin tuttavuutemme: Uusi mies. Hän viihdyttää iltojamme jumppailemalla asunnossaan, joka on hetki sitten tapahtuneen muuton vuoksi vielä tyhjillään. Hän saa velttoihin viikonloppuihimme ryhtiä: jos tuo jäbä tuolla jumppaa niin emmekö mekin voisi alkaa vaikka tiskata? Ja niin tapahtuu.

Kuten voi huomata, naapureillamme on meihin suurempi vaikutus kuin he ehkä itse osaisivat kuvitellakaan.

Koti-iltatunnelmista surullisempiin uutisiin: Cody Chesnutt, tuo suloääninen hiphopirstailija, on luonut valoa elämäämme täällä Germaniassa. Kohtalon ivasta kuulimme tänään, että pitkään hiljaiseloa viettänyt Cody aloittaa kiertueen. Ollen keskiviikkona Suomessa. Suomessa. Ja me olemme täällä. Anteeksi mitä?

Tästä sydämistyneenä kävin poimimassa aamupäivällä bongaamastani kaupasta moottoroidun discopallon. Sain kaupan päälle kupin kahvia ja silittää koiraa. Koirapelkoni on hälventymässä. Ahdistukseni Codysta kaikkosi hetkeksi. Koiran ja discopallon (moottoroitu) avulla? Huhhuh. Tilanne on pahempi kuin luulinkaan. En puhu nyt discopallosta.

Vain elämää

Pari viimeistä päivää ovat vierähtäneet Toni Morrisonin ja tietokoneen parissa. On mulla muutakin elämää tietysti ollut, mm.

ja   ,

ja eilisilta rallateltiin lemppariartistini Jon Lajoien tahdissa

Apua! Olenko aina ollut tällainen, vai vain taantunut? On vaikea arvioida kun elää ja kommunikoi tiiviisti lähinnä yhden henkilön kanssa (jonka kanssa valtaosa kommunikoinnista kulkee Kumman kaa –sitaattien avulla, täsmälliset äänenpainot mukaan lukien).

Lähibaarissa kyllä osataan meidän aamiaistilaus ulkoa (oho, ollaan oltu vähän laiskoja käymään kaupassa). Niin että on tässä ystäviäkin saatu.

Pusasin eilen esseeni muuten feministisestä näkökulmasta. Opiskelijatoverit, saa nauraa.

Sain esseen muutamaa riviä vaille valmiiksi. Palautuspäivä on maanantaina. Olen oppinut täällä omituisia asioita. Onneksi sitten lähdettiin juhlistamaan saavutuksiani lähibaariin (ei jalkapallo-, kirj.huom.), soittaessamme Kasperia lähtiessämme, osataan mekin olla vastuuttomia ja popittaa, terveisiä vain alakerran Scooter-fanille.

Nyt kärsin suloisesta kolmen oluen krapulasta ja palaan kiltisti naisen seksuaalisen emansipaation pariin.

Sula

Tänään ajattelin siivota, imuroida, tiskata ja riehua. Tuntuu vähän siltä, että esseen deadline lähestyy.

Varo Hanna! Pysy poissa keittiöstä!

die geschichte der nana s.

Huomattiin, että Prenzlauer Bergiin pääsee 45 minuutin U-bahn-matkan sijaan myös 15 minuutin S-bahn-matkalla. Kaikenlaista sitä oppii.

Opista puheenollen: jotakin kolmen vuoden takaisista kahden ja puolen kurssin lukion ranskanopetuksesta on jäänyt mieleen, kun Godardin Vivre sa vie kolisi sydämessä asti - alkukielellä. Kiitokset vain, TVU!

How’s Annie?

Saimme hankittua toimivan netin. Ja niin poistui hyvä tekosyy koulutöiden lykkäämiselle.

Nettitikun hankimme Aldi Marktista, joka oli hyvinkin DDR-henkinen halpis-Lidl. Hyllyillä notkuivat iloisesti vieretysten ananakset, kengät, koirankeksit sekä televisiot. Ihan itse emme välttämättä tuolta olisi osanneet sitä etsiä, mutta nettitikkukaupan (jossa ei ollut nettitikkuja kaupan) myyjä neuvoi meidät sinne.

Nämä kulttuurierot ovat joskus uuvuttavia.

Tuntuu absurdilta palata alle kahden viikon jälkeen todelliseen elämään. Tarkoitan todellisella elämällä rytmitettyjä päiviä, velvollisuuksia sekä muuta. Jotenkin tähän ikuiselta tuntuvaan lomailuun vain on tottunut. (Yhtä luentopäiväkirjaa (jonka luennoilla en periaatteessa käynyt), yhtä esseetä ja yhtä 2op:n verkkokurssia en laske tässä työnteoksi.)

Ai niin!

Olen oppinut pelaamaan shakkia.
Olen voittamaton.

Kann ich hier rauchen?

Kaikenlaista on tapahtunut sitten viime kerran.

Istun kirjoittamassa tätä kotikadun röökinkatkuisessa nettikahvilassa humalaisten omistajien ympäröimänä. Tämä siksi, että kämppikseni rikkoi talouden netin. Perkeleen hienoa. Varsinkin opintojen kannalta.

Söin pekonia.

Join maailman isoimpia (ja halvimpia) Kir royaleja.

Vältin sakot metrossa liputta matkustavana, koska olen suomalainen. (???)

Pääsimme sisään jo suljettuun baariin jatkamaan iltaa, koska olemme suomalaisia. (????)

Berliini on lehtiotsikoiden mukaan "Siperia". Hahhah, seitsemän miinusasteen perusteella.

Palelen kuitenkin kuin Siperiassa, sillä asunnon patterit eivät toimi. Paitsi vessan. Vessassa voi lämmitellä.

Vuokrasin asunnon Turusta.

Josta johtuen muutan 1.1.11 läntiseen Turkuun.

Toivon, että asunto on kiva.

Olen nälkäinen.

Ja onneton, koska hyvästelin ihmisen tänään Tegelillä.

Mutta en kauaa, koska kaksi viimeistä viikkoa alkavat ylihuomenna.

Odotus

Tarkennus edelliseen: minulla ei ole mitään hyviä bailuja vastaan. Hoh, ei todellakaan. En vain valitsisi asuinpaikkaani sen perusteella että baarit ovat ympäri vuorokauden auki. Eikä siinä mitään, jos se on ykkösenä jonkun kriteereissä! Itsekin valitsen viinini nätin etiketin perusteella. (Tätä ei kai pitäisi ammattiylpeyden nimissä mainita, miettii baarimikko.) (Saatoin tarkentaa tilannetta siksikin, että yritän parhaillaan palautua 24 tuntia kestäneistä juhlista joista palasin jokin aika sitten.)

Poistuin eräänä päivänä kotoa!

Tutkimaan antiikin taidetta…

…päätyen 20-luvun juhliin, kuuntelemaan jazz-pianistin soittoa puulattioille jossain päin Prenzlauer Bergiä, sitten monen monen kahvin jälkeen näkemään joitakin Berliinin kauneimpia rakennuksia ja kylmimpiä tuulia. Planetaarionäytös meni ohi mutta joskus elämä on tärkeämpää kuin astronomia.

Ja mikä parasta: huomenna hän tulee.

“Groteskeja kahvilakolumneja vaaleanpunaisista peruukeista”

Lukion ensimmäisellä luokalla kirjoitimme ystäväni kanssa kahvilakolumniblogia (sittemmin piilotettu). Selailin sen sisältämää muutamaa postausta, ja erään kerran olimme kirjoittaneet näin:

Kahvilat on monella tapaa kuin poikaystäviä: täysin turhia, mutta välttämättömiä, vähän niin kuin kynsien lakkauskin. Niihin kyllästyy nopeasti, mutta palaa kuitenkin aina takaisin. Tarjolla on aina samaa vanhaa: joskus kitkeränä, joskus taas ei. Niihin voi purkaa aggressioitaan, laittaa maksun talon piikkiin, poistua hengähtämään tupakalle. Kehitellä draamaa. Näyttäytyä.

Polkkatukan metsästys taas on vaikeampaa. Omalta kannaltaan. Sillä hiuksia ei pysty, harmi vain, kasvattamaan repimällä. Olen kokeillut.

Hah hah. Yhtä absurdia on myös Berliinin yöelämä. Tai pitäisi varmaankin sanoa juhlakulttuuri – täällä kun on mahdollista herätä seitsemältä sunnuntaiaamuna ja liittyä hullujen juhlijoiden joukkoon. Tapasin taannoin joukon ihmisiä, jotka olivat tulleet käymään – sittemmin jäädäkseen. Kuten kuulemma “kaikki” täällä. Kahdeksi kuukaudeksi ei ole realistista tulla tähän ihmemaahan, he kertoivat, ja sanoivat että tavataan vuoden päästä. Heh-heh. “Mikä Berliinistä tekee sitten niin erikoisen?” kysyin. Katselin ympärilleni siellä käytäväkapakassa jossa sillä hetkellä satuimme olemaan; jossain niistä paikoista joihin päästäkseen pitää joko “tietää minne mennä” tai “tietää tyyppejä jotka tietävät”… Artsumusiikki soi, ihmiset sukupuolesta riippumatta huojuivat helmoissaan silmät selällään. Tosiaankin ihmemaa.

“Täällä voi olla vapaa”, tyyppi sanoi ja nappasi savukkeen kaverinsa huulilta.

Miten vain, ajattelin, ja lähdin vetämään. Minulle vapaus merkitsee muutakin kuin mahdollisuutta vetää päänsä täyteen mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Eikö hulluja bileitä löydy kaikkialta? Kaupunkina tämä on kuin mikä tahansa. Missä tahansa kaupungissa on kaikkein parasta asua siellä tylsimmällä alueella, herätä aamulla, tehdä puuroa, nauttia pikakahvinsa hiljaa.

“Olla vapaa” täällä tuntuu tarkoittavan “olla vapaa tietyllä tavalla”. Itse vedän kännini mieluummin niissä jalkapallobaareissa, kantapeikkojen kanssa huonoa saksaa heittäen ja korttia lyöden.

Hajanaisia päiviä – niin paljon vettä niin lähellä kotia

Viime päivinä on ollut vihdoin koti-ikävä. Sen on aiheuttanut ainakin surulliset uutiset kotoa, sekä täällä vellova terroristiuhka. Uutispimennosta vapautuminen samalla sekä vapautti että aiheutti hämmennystä, kuten tiedon luonteeseen kuuluukin.

Olimme täysin tiedottomia siitä, että Berliiniin odotetaan useita al-Qaidan terroristihyökkäysten sarjoja marras-joulukuun vaihteessa – eli ensi viikolla. Pitäisikö meidän nyt pelätä? En tiedä.

Muuten tylsyysviikko on jatkunut teeman mukaisesti, sairastuin kämppikseni ohella itsekin. Budjetti pysyy kummasti aisoissa kun ei poistu kotoa viiteen päivään. Moabitissa on kyllä ihan hyvä olla – toisin kuin eräs arrogantti ranskalainen kerran väitti. “There’s east, there’s west… And then there’s Moabit. It’s nothing. Nobody lives in Moabit.” No, me asumme.