Mitä tapahtuu todella?

Oh. Olen Suomessa, neljättä päivää.

Koin yhtäkkiä valtaisaa halua lähteä Suomeen ennen aikojani. Tähän vaikutti monta (kohtalokastakin) tapahtumaa, joista ei vähäisimpänä yhdet hautajaiset. Eivätkä yhdetkään häät. Ostin uuden lentolipun ja parin tunnin pommiin nukkumisestakin huolimatta löysin itseni torstaiaamuna Helsingistä.

Ja nyt koko Eurooppa on tukossa lumesta; olisin parhaimmassa tapauksessa viettänyt joulun yksin ja rahatta jossain kylmällä lentokentällä. Hyvä intuitio siis.

Päiväni Suomessa olen lähinnä käyttänyt oluen juontiin ja ihmisten halailuun. Turku on kaikesta huolimatta niin hirvittävän rakas. Ja Berliini kaukainen ja ahdas. Ehkä ikävä iskee jossain vaiheessa, vielä en osaa sitä tuntea. En ole ehkä vielä käsittänyt että olen lähtenyt, enkä toisaalta, että olen palannut. Hiton lentokoneet kun välimatkoja on niin vaikea hahmottaa. Ja mun sielu matkustaa vähintään neljä päivää perässä.

THE TIDE IS HIGH

Me ollaan tavattu viime aikoina monta kiinnostavaa tyyppiä. Nimittäin kun ollaan parvekkeella istuessa (no onhan ne Puolan-tuliaiset pakko käyttää loppuun ennen hätiköityjä päätöksiä) tutkiskeltu vastapäisen talon asukkeja. Ylhäällä ja oikealla elelee tärkein kamumme eli Telemies, jonka television turvallinen valo kajastaa koti-iltoihimme kuin turvan tuova majakka. “Telemiehen luona kajastaa, valtakunnassa kaikki hyvin”, tapaamme tällöin sanoa.

Telemiehestä vasemmalle ja alas, niin pääsemme kämppisten, Datismuijan ja Verhonaisen sekä vaihtuvien miesten asuntoon. He ovat alkaneet vetää verhoja kiinni kun viattomat kasvomme siirtyvät parvekkeen puolelle. “Aika pientä”, sanoisi tähän Kumman kaan Ellu. Yhä alaspäin, niin kohtaamme Mummon kasvot. Hän istuu parvekkeella säästä piittaamatta rööki ketjussa huulessa. Emme tule kovin hyvin toimeen.

Mummon alapuolella asuu uusin tuttavuutemme: Uusi mies. Hän viihdyttää iltojamme jumppailemalla asunnossaan, joka on hetki sitten tapahtuneen muuton vuoksi vielä tyhjillään. Hän saa velttoihin viikonloppuihimme ryhtiä: jos tuo jäbä tuolla jumppaa niin emmekö mekin voisi alkaa vaikka tiskata? Ja niin tapahtuu.

Kuten voi huomata, naapureillamme on meihin suurempi vaikutus kuin he ehkä itse osaisivat kuvitellakaan.

Koti-iltatunnelmista surullisempiin uutisiin: Cody Chesnutt, tuo suloääninen hiphopirstailija, on luonut valoa elämäämme täällä Germaniassa. Kohtalon ivasta kuulimme tänään, että pitkään hiljaiseloa viettänyt Cody aloittaa kiertueen. Ollen keskiviikkona Suomessa. Suomessa. Ja me olemme täällä. Anteeksi mitä?

Tästä sydämistyneenä kävin poimimassa aamupäivällä bongaamastani kaupasta moottoroidun discopallon. Sain kaupan päälle kupin kahvia ja silittää koiraa. Koirapelkoni on hälventymässä. Ahdistukseni Codysta kaikkosi hetkeksi. Koiran ja discopallon (moottoroitu) avulla? Huhhuh. Tilanne on pahempi kuin luulinkaan. En puhu nyt discopallosta.

Vain elämää

Pari viimeistä päivää ovat vierähtäneet Toni Morrisonin ja tietokoneen parissa. On mulla muutakin elämää tietysti ollut, mm.

ja   ,

ja eilisilta rallateltiin lemppariartistini Jon Lajoien tahdissa

Apua! Olenko aina ollut tällainen, vai vain taantunut? On vaikea arvioida kun elää ja kommunikoi tiiviisti lähinnä yhden henkilön kanssa (jonka kanssa valtaosa kommunikoinnista kulkee Kumman kaa –sitaattien avulla, täsmälliset äänenpainot mukaan lukien).

Lähibaarissa kyllä osataan meidän aamiaistilaus ulkoa (oho, ollaan oltu vähän laiskoja käymään kaupassa). Niin että on tässä ystäviäkin saatu.

Pusasin eilen esseeni muuten feministisestä näkökulmasta. Opiskelijatoverit, saa nauraa.

Sain esseen muutamaa riviä vaille valmiiksi. Palautuspäivä on maanantaina. Olen oppinut täällä omituisia asioita. Onneksi sitten lähdettiin juhlistamaan saavutuksiani lähibaariin (ei jalkapallo-, kirj.huom.), soittaessamme Kasperia lähtiessämme, osataan mekin olla vastuuttomia ja popittaa, terveisiä vain alakerran Scooter-fanille.

Nyt kärsin suloisesta kolmen oluen krapulasta ja palaan kiltisti naisen seksuaalisen emansipaation pariin.

Sula

Tänään ajattelin siivota, imuroida, tiskata ja riehua. Tuntuu vähän siltä, että esseen deadline lähestyy.

Varo Hanna! Pysy poissa keittiöstä!

die geschichte der nana s.

Huomattiin, että Prenzlauer Bergiin pääsee 45 minuutin U-bahn-matkan sijaan myös 15 minuutin S-bahn-matkalla. Kaikenlaista sitä oppii.

Opista puheenollen: jotakin kolmen vuoden takaisista kahden ja puolen kurssin lukion ranskanopetuksesta on jäänyt mieleen, kun Godardin Vivre sa vie kolisi sydämessä asti - alkukielellä. Kiitokset vain, TVU!

How’s Annie?

Saimme hankittua toimivan netin. Ja niin poistui hyvä tekosyy koulutöiden lykkäämiselle.

Nettitikun hankimme Aldi Marktista, joka oli hyvinkin DDR-henkinen halpis-Lidl. Hyllyillä notkuivat iloisesti vieretysten ananakset, kengät, koirankeksit sekä televisiot. Ihan itse emme välttämättä tuolta olisi osanneet sitä etsiä, mutta nettitikkukaupan (jossa ei ollut nettitikkuja kaupan) myyjä neuvoi meidät sinne.

Nämä kulttuurierot ovat joskus uuvuttavia.

Tuntuu absurdilta palata alle kahden viikon jälkeen todelliseen elämään. Tarkoitan todellisella elämällä rytmitettyjä päiviä, velvollisuuksia sekä muuta. Jotenkin tähän ikuiselta tuntuvaan lomailuun vain on tottunut. (Yhtä luentopäiväkirjaa (jonka luennoilla en periaatteessa käynyt), yhtä esseetä ja yhtä 2op:n verkkokurssia en laske tässä työnteoksi.)

Ai niin!

Olen oppinut pelaamaan shakkia.
Olen voittamaton.

Kann ich hier rauchen?

Kaikenlaista on tapahtunut sitten viime kerran.

Istun kirjoittamassa tätä kotikadun röökinkatkuisessa nettikahvilassa humalaisten omistajien ympäröimänä. Tämä siksi, että kämppikseni rikkoi talouden netin. Perkeleen hienoa. Varsinkin opintojen kannalta.

Söin pekonia.

Join maailman isoimpia (ja halvimpia) Kir royaleja.

Vältin sakot metrossa liputta matkustavana, koska olen suomalainen. (???)

Pääsimme sisään jo suljettuun baariin jatkamaan iltaa, koska olemme suomalaisia. (????)

Berliini on lehtiotsikoiden mukaan "Siperia". Hahhah, seitsemän miinusasteen perusteella.

Palelen kuitenkin kuin Siperiassa, sillä asunnon patterit eivät toimi. Paitsi vessan. Vessassa voi lämmitellä.

Vuokrasin asunnon Turusta.

Josta johtuen muutan 1.1.11 läntiseen Turkuun.

Toivon, että asunto on kiva.

Olen nälkäinen.

Ja onneton, koska hyvästelin ihmisen tänään Tegelillä.

Mutta en kauaa, koska kaksi viimeistä viikkoa alkavat ylihuomenna.

Odotus

Tarkennus edelliseen: minulla ei ole mitään hyviä bailuja vastaan. Hoh, ei todellakaan. En vain valitsisi asuinpaikkaani sen perusteella että baarit ovat ympäri vuorokauden auki. Eikä siinä mitään, jos se on ykkösenä jonkun kriteereissä! Itsekin valitsen viinini nätin etiketin perusteella. (Tätä ei kai pitäisi ammattiylpeyden nimissä mainita, miettii baarimikko.) (Saatoin tarkentaa tilannetta siksikin, että yritän parhaillaan palautua 24 tuntia kestäneistä juhlista joista palasin jokin aika sitten.)

Poistuin eräänä päivänä kotoa!

Tutkimaan antiikin taidetta…

…päätyen 20-luvun juhliin, kuuntelemaan jazz-pianistin soittoa puulattioille jossain päin Prenzlauer Bergiä, sitten monen monen kahvin jälkeen näkemään joitakin Berliinin kauneimpia rakennuksia ja kylmimpiä tuulia. Planetaarionäytös meni ohi mutta joskus elämä on tärkeämpää kuin astronomia.

Ja mikä parasta: huomenna hän tulee.

“Groteskeja kahvilakolumneja vaaleanpunaisista peruukeista”

Lukion ensimmäisellä luokalla kirjoitimme ystäväni kanssa kahvilakolumniblogia (sittemmin piilotettu). Selailin sen sisältämää muutamaa postausta, ja erään kerran olimme kirjoittaneet näin:

Kahvilat on monella tapaa kuin poikaystäviä: täysin turhia, mutta välttämättömiä, vähän niin kuin kynsien lakkauskin. Niihin kyllästyy nopeasti, mutta palaa kuitenkin aina takaisin. Tarjolla on aina samaa vanhaa: joskus kitkeränä, joskus taas ei. Niihin voi purkaa aggressioitaan, laittaa maksun talon piikkiin, poistua hengähtämään tupakalle. Kehitellä draamaa. Näyttäytyä.

Polkkatukan metsästys taas on vaikeampaa. Omalta kannaltaan. Sillä hiuksia ei pysty, harmi vain, kasvattamaan repimällä. Olen kokeillut.

Hah hah. Yhtä absurdia on myös Berliinin yöelämä. Tai pitäisi varmaankin sanoa juhlakulttuuri – täällä kun on mahdollista herätä seitsemältä sunnuntaiaamuna ja liittyä hullujen juhlijoiden joukkoon. Tapasin taannoin joukon ihmisiä, jotka olivat tulleet käymään – sittemmin jäädäkseen. Kuten kuulemma “kaikki” täällä. Kahdeksi kuukaudeksi ei ole realistista tulla tähän ihmemaahan, he kertoivat, ja sanoivat että tavataan vuoden päästä. Heh-heh. “Mikä Berliinistä tekee sitten niin erikoisen?” kysyin. Katselin ympärilleni siellä käytäväkapakassa jossa sillä hetkellä satuimme olemaan; jossain niistä paikoista joihin päästäkseen pitää joko “tietää minne mennä” tai “tietää tyyppejä jotka tietävät”… Artsumusiikki soi, ihmiset sukupuolesta riippumatta huojuivat helmoissaan silmät selällään. Tosiaankin ihmemaa.

“Täällä voi olla vapaa”, tyyppi sanoi ja nappasi savukkeen kaverinsa huulilta.

Miten vain, ajattelin, ja lähdin vetämään. Minulle vapaus merkitsee muutakin kuin mahdollisuutta vetää päänsä täyteen mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Eikö hulluja bileitä löydy kaikkialta? Kaupunkina tämä on kuin mikä tahansa. Missä tahansa kaupungissa on kaikkein parasta asua siellä tylsimmällä alueella, herätä aamulla, tehdä puuroa, nauttia pikakahvinsa hiljaa.

“Olla vapaa” täällä tuntuu tarkoittavan “olla vapaa tietyllä tavalla”. Itse vedän kännini mieluummin niissä jalkapallobaareissa, kantapeikkojen kanssa huonoa saksaa heittäen ja korttia lyöden.

Hajanaisia päiviä – niin paljon vettä niin lähellä kotia

Viime päivinä on ollut vihdoin koti-ikävä. Sen on aiheuttanut ainakin surulliset uutiset kotoa, sekä täällä vellova terroristiuhka. Uutispimennosta vapautuminen samalla sekä vapautti että aiheutti hämmennystä, kuten tiedon luonteeseen kuuluukin.

Olimme täysin tiedottomia siitä, että Berliiniin odotetaan useita al-Qaidan terroristihyökkäysten sarjoja marras-joulukuun vaihteessa – eli ensi viikolla. Pitäisikö meidän nyt pelätä? En tiedä.

Muuten tylsyysviikko on jatkunut teeman mukaisesti, sairastuin kämppikseni ohella itsekin. Budjetti pysyy kummasti aisoissa kun ei poistu kotoa viiteen päivään. Moabitissa on kyllä ihan hyvä olla – toisin kuin eräs arrogantti ranskalainen kerran väitti. “There’s east, there’s west… And then there’s Moabit. It’s nothing. Nobody lives in Moabit.” No, me asumme.

Kulttuuritörmäyksiä

Minulla on ongelma.

Pidän helposta mutta hyvästä ruoasta, johon kastikkeeksi voi yhdistää vaikkapa purkkipapuja. Asuttamassamme asunnossa ei tölkinavaajaa ollut, joten eräänä päivänä tein toivioretken viereiseen kortteliin, lähikauppaamme. Löytyihän se pienen änkytyksen jälkeen, samalla sain uuden kaverin myyjäpojasta. Lähdin iloisena kotiin – tietämättä vielä, mikä minua tulisi odottamaan. Ei enää haavoja kämmenissä, tylsyneitä veitsiä ja elämän vaikeutumista. Olisin vapaa!

 

 

 

 

 

 

Onko kellään kokemuksia kyseisen näköisestä laitteesta?

Emme nimittäin saa sitä millään toimimaan. Emme mitenkään päin. Laitteessa ei ole mitään logiikkaa. Kyseessä oli kaupan sekä edullisin että yksinkertaisimman näköinen laite. Merkki on Wesco.

Yksityiskohtaiset käyttöohjeet (mieluiten kuvineen) voi ohjata kommenttiboksiin, tai vaihtoehtoisesti osoitteeseen
anmaval[at]utu.fi.

Jotakin kaunista

Peter Lindbergh: On Street

Photographs and Films . 1980 – 2010
25. September 2010 bis 09. Januar 2011

C/O Berlin
Oranienburger Str 35/36 . 10117 Berlin
Tel 030 28 09 19 25 . info@co-berlin.com
Täglich 11 — 20 Uhr . Eintritt 10/ermäßigt 5 Euro

Tylsyysviikko

Joissakin blogeissa harrastetaan erilaisia teemaviikkoja.

Me päätimme aloittaa tällä viikolla tylsyysviikon, tilin saldon ja peilikuvan innoittamana ja Puolan uuvuttamana. Niin pienellä budjetilla kuin mahdollista, kuitenkin viihtymisen rajoissa. Kämppiskin sairastui sopivasti, ulkona sataa ja minäkin pääsen naimisiin yleisen kirjallisuustieteen teoriakirjojen kanssa. Näin hurjaa elämää täällä Berliinissä, syntien metropolissa. Kotielämää ylläpitääksemme tein pari täsmähankintaa elämänlaatua parantamaan: Spotify Premium & kuukauden nettihesari. Hyvästi Aleksi Valavuori, Jonathan ja uutispimento! (Vaikka ennen lähtöä uhosinkin lukevani palattuani Faustin alkukielellä sekä etu- että takaperin, on Die Zeitin lukeminen jostain syystä jäänyt vähän retuperälle.)

Pienellä budjetilla eläminen onnistuu täällä kyllä varsin hyvin. Verratakseni: puolen litran tuopponen lähikapakassa n. 1,8 euroa; aamiainen kahveineen, sämpylöineen, juustoineen ja makkaroineen 2,9 euroa; elokuvalippu 4,5 euroa (ja valikoimana sellaisia herkkuja kuin Godardin Vivre sa vie, Prénom Carmen, Alphaville ja Pierrot le fou, Curtizin Casablanca tai Wendersin Der Himmel über Berlin, alle Original mit Untertiteln!); aiemmin tulin maininneeksi lähikaupan euron viinipulloista; metroissa olemme loistokettuja välttelemään tarkastajia; ja nämäkin ovat vain niitä ylimääräisiä menoja joista karsia… Aamulla nälättäessä voi lähteä Mitteen paikalliseen Aamuruskoon, Kastanienalleen Morgenrotiin, jossa järjettömän maistuva viikonloppubrunssi kustantaa 4-8 euroa varallisuudesta riippuen. Ja tällä viikolla meillähän ei paljon varaa ole.

Olisi ehkä kannattanut kokeilla Morgenrotin sunnuntaibrunssi viime viikolla edellisviikon sijaan, lämpöasteita oli päivällä ollut parinkymmenen verran. Jostain syystä tämä oli meiltä mennyt kokonaan ohi, syynä varmaankin strukturalismi tai vähintäänkin jälkistrukturalismi, tai joku muu yhtä paska jäbä. Mutta ihan kuin meitä kiinnostaisi, tämä +3 ja sumu on muutenkin paljon dekadentimpi vaihtoehto.

Olomuodot

Kävelimme eilen Puolaan.

Matka alkoi Berliinin Hauptbahnhofilta, josta selviydyimme Frankfurt Oderiin (ei se oikea Frankfurt) hämmentävän lyhyellä junamatkalla. Keskustasta löysimme sillan, jonka ylittämisen jälkeen tupsahdimme Puolaan, Słubicen pikkuruiseen kylään.


Hanna pohtii että oltaiskos jo perillä


Hyvästi Saksa!

Puolan puolella kohtasimme vaikeuksia kielimuurin johdosta, mikä herätti keskuudessamme tervettä ja rakentavaa pohdintaa kielen rajoista ja kieli-identiteetistä. Jotakin olemattomasta kielitaidostamme oli kuitenkin jäljellä: dziękuję!, prosze dwa piwa a kawa sekä dzień dobry tulivat kuin vanhoilta tekijöiltä.

Olut virtasi ja olimme onnellisia, kunnes tajusimme yliarvioineemme rankasti zlotin kurssin. Loppurahat piti ahkerasti käyttää mm. tuliaisviinoihin. Vodkaturistina olo oli epämiellyttävää ja rakensi synkän muurin meidän ja kaupungin ihmisten väliin. Pääkadulla vaalipropagandaa suoltava (jostain syystä puolan kielen ymmärryksemme taso vaihtelee suuresti) videotaulukin heristi meille sormeaan. Hyväksi onneksi kaikki tämä meni oletetun saksalaisuutemme piikkiin, oikea kansallisuutemme ei missään kohtaa paljastunut. Lopulta katsoimme parhaaksi poistua takaisin Saksaan ennen kansainvälisiä selkkauksia.


Kiireellä takaisin

Berliiniin päästyämme olo oli voittamaton: takaisin kotona! Onnellisuus vaati hieman tanssimista. Aamulla herättyäni ulkona näytti tällaiselta:



Puola oli tuottanut pienille mielillemme liikaa uupumusta. Oli jo ilta.

Ensi viikolla aiomme elää terveellisesti, lopettaa oluen juonnin, käydä aikaisin nukkumaan, vältellä Puolaa, urheilla, olla kiroilematta ja kirjoittaa esseitä - siis sitä kaikkea, jota tasapainoinen elämä vaatii ollakseen täysipainoista. Sitä ennen teen toivioretken kylpyhuoneeseen kurkistamaan, minkä värisen hiusvärin olen polskien ohjeilla onnistunut taikomaan. Menihän niitä zloteja muuhunkin kuin Zubrowkaan.

Kirjoittaja asuu Berliinin noloimmalla alueella ja aikoo taas lopettaa tupakanpolton.

Tänään

Tänään kaupunki itkee ja sataa sisään.

Painavia sanoja

Tänä aamuna eteisessämme odotti harava. "Morgen", se sanoi. En välittänyt siitä, vaan hain keittiöstä nektariini-villiappelsiinijogurttia. Parvekkeen ovi oli kiinni, avasin sen saadakseni hieman raikasta ilmaa. Kynttilät olivat palaneet yöllä loppuun. Tiesin että tulisin vielä kohtaamaan töykeyteni, ikään kuin maksamaan siitä, pahoittelemaankin, katumaan. Harava odottaa eteisessä yhä. Minun täytyisi vastata sille jotakin.

Ehkä odotan huomiseen.
Luulen, että se jaksaa kyllä odottaa.

Huomenta

Pimeys laskee, kaupunki heräilee,
juuri nyt olen hyvin onnellinen siitä että
juuri tämä kaupunki on mun koti juuri nyt.

Casablancan loppuratkaisu ei ollut fiasko

Terhi Kokkonen ei tiedä mistä laulaa!

Päivän laulu

Kulttuurieroja kotimaan ja Saksamaan välillä:

Kun ihminen astuu baariin (jalkapallo-, ei homokuppilaan, niissä on sitten omat sääntönsä) jokainen sisällä oleva ihminen tervehtii sisääntulijaa. Ja kun vihdoin poistuu, niin takaa kuuluu monta iloista wiedersehen-huutoa. Verraten siihen, että Suomessa ainakaan henkilökunta ei välttämättä huomioi kaljanjanoista kulkijaa millään tavalla.

Täkäläisistä pelikorteista puuttuu kaikki seitsemää pienemmät luvut (ässä löytyy). Tekee gamblaamisesta huomattavasti vaikeampaa, varsinkin ventin tai chinatownin.

Gamblaamisesta puheen ollen, ollaan otettu askel kohti uhkapelejä selviämällä kahdesta ensimmäisestä pummimetromatkasta. Alkoi tavallinen elämä tuntua hieman turhan vaarattomalta omaan makuun.

Jotakin tuttua

Tänään aamulla olin näkevinäni jotakin tuttua silmäluomieni läpi.

Ajattelin sen olevan unta tai harhakuvaa, ja nukahdin uudelleen (lähetettyäni, ilmeisesti edelleen silmät suljettuina, ystävälleni laajasti tulkittavan "Krrn ping!" -sisältöisen viestin).

Mutta aamupalan aikaan se palasi: lämmitti parvekkeen niin että saatoin istua kahvikupposen kera viimeistelemään viron-tehtäväni Berliinin kattojen tasalla.

Saksassakin todistettavasti ON aurinko!

Mites siellä kaukana?

Hahhahhaa.

Mistä kaikki lähti

Seuraavassa inspiraatiota näihinkin teksteihin, ja perimmäiset syyt siihen miksi päätin väliaikaisesti vaihtaa maata (mutta ei valuuttaa - Hymyile, olet EU:ssa, kuten Alexander Stubb aikoinaan totesi!).



Kaikki ylläoleva on silkkaa raakaa todellisuutta meillä täällä päin. Enää ei kannata ihmetellä edes sitä, miksi paikallisessa euron kaupassa on myynnissä viinipulloja. Herranen aika.

Huomen

Paikallisen keskellä viikkoa (ja yötä) täyttyvän ykkösmenomestan nimi on Burger. Se yksinään kertokoon jotain.



Mutta koska paikan DJ:kin nautti menostaan tanssimalla rajusti, ei anneta muotoseikkojen (tässä tapauksessa verbaalis-esteettisten) häiritä.

Fiche le camp, Jack.